Ilmaston lämpeneminen vaikuttaa arktiseen merijäähän monella tavalla. Ilman lämpötilojen on havaittu lämpenevän viimeisen 30 vuoden aikana ajelehtivilta poijuilta ja radiometri-satelliiteista (Rigor 2000, Comiso 2003). Alaspäin tuleva pitkäaaltoinen säteily on lisääntynyt, kuten on odotettua ilman lämpötilan, vesihöyryn ja pilvisyyden kasvaessa (Francis 2006). Lämmintä merivettä siirtyy enemmän arktisille vesille (Shimada 2006).

Kun jää sulaa, positiiviset takaisinkytkennät nopeuttavat merijään häviämistä. Positiivisesta jää-albedo -takaisinkytkennästä on tullut vallitseva tekijä 1990-luvun puolenvälin-lopun jälkeen (Perovich 2007). Vanhempi monivuotinen jää on paksumpaa ja todennäköisemmin kestää kesän sulamiskauden. Se heijastaa enemmän auringonvaloa ja siirtää vähemmän Auringon säteilyä mereen. Satelliittimittauksissa on havaittu viimeisen 30 vuoden aikana, että monivuotisen jään määrä on vähentynyt tasaisesti (Nghiem 2007). Sen seurauksena Pohjoisen Jäämeren jään keskimääräinen paksuus on vähentynyt 2,6 metristä maaliskuussa 1987 vain 2,0 metriin vuonna 2007 (Stroeve 2008).

Ilmaston lämpenemisellä on selvästi havaittava pitkän ajan vaikutus arktiseen merijäähän. Itse asiassa vaikka ilmastomallit ennustavatkin arktisen merijään vähentyvän kasvihuonekaasujen lisääntyessä, niin jään nykyinen vetäytymisvauhti sulamiskauden lopussa ylittää mallien ennustukset noin kolminkertaisesti (Stroeve 2007).

Kuva 1: Pohjoisen Jäämeren laajuus syyskuussa (ohut himmeä sininen) ja sen pitkän ajan trendi (paksu tumma sininen). Merijään laajuus määritellään merijään reunojen (missä merijään osuus laskee alle 15 %:n) sulkeman alueen pinta-alana.

Mikä aiheutti dramaattisen jäähävikin vuonna 2007?

Yhtäkkinen pudotus merijään laajuudessa vuonna 2007 ylitti suurimman osan odotuksista. Kesän merijään laajuus oli 40% vähemmän kuin 1980-luvun arvot ja 20% vähemmän kuin aikaisempi ennätys vuodelta 2005. Suurin tekijä vuoden 2007 sulamisessa oli poikkeukselliset sääolosuhteet.

Antisykloninen kuvio muodostui kesäkuun 2007 alussa yli keskisen Pohjoisen Jäämeren ja pysyi paikallaan kolme kuukautta (Gascard 2008). Tämä yhdistyi Keski- ja Länsi-Siperian yllä olleisiin matalapaineisiin. Hellittämättömät etelätuulet korkea- ja matalapaineen alueiden keskustojen välissä aiheuttivat lämpenemistä Siperian pohjoispuolella, mikä edisti merijään sulamista. Tuuli myös kuljetti jäätä pois Siperian rannikolta. Lisäksi taivas antisyklonin alueella pysyi pääasiassa selkeänä. Vähentynyt pilvisyys tarkoitti, että auringonvaloa pääsi normaalia enemmän merijäälle edistäen voimakasta jään sulamista (Kay 2008).

Sekä tuulikuviot että alentunut pilvisyys olivat poikkeuksellisia, mutteivät ennenkuulumattomia. Samantapainen tilanne oli vuosina 1987 ja 1977. Aiemmissa tapauksissa seuraukset eivät kuitenkaan olleet niin dramaattisia kuin vuonna 2007. Syy vuoden 2007 voimakkaalle jäähävikille oli se, että jää oli jo kärsinyt kaksi vuosikymmentä ohenemisesta ja alan pienenemisestä saaden merijään alttiimmaksi vallitseville sääolosuhteille (Nghiem 2007).

Johtopäätös

Viimeaikainen keskustelu merivirroista on keskittynyt siihen, kuinka sisäinen vaihtelu voi hidastaa ilmaston lämpenemistä. Vuoden 2007 arktinen sulaminen on selvä esimerkki siitä, kuinka sisäinen vaihtelu voimistaa ilmaston pitkän ajan lämpenemistrendiä.